Kirvestä kiveen etc.

Välillä menee pieleenkin, sekä muutenkin että vaateostoksissa. Esimerkkinä tästä käsiteltäköön kahta viimeaikaista hankintaa, joista ensimmäinen on Gazzarrinin lyhythihainen farkkupaita. Tilasin sen taannoin Italiasta ja ensi viikolla vien Riihimäelle, nimittäin ompelimoon (oli niin halpa etten viitsinyt lähettää takaisin). Jaa että miksikö vien? No siksi, että vaikka se ns. "unfinished hem" eli tyystin viimeistelemättömäksi jätetty helma näyttikin kuvissa ihan mukavalta, niin luonnossa se näyttää varttia vaille hirveältä. Se tuo mieleen henkilökohtaisen punk-aikakauteni, jolloin täysin sovelias tapa muokata kaikkia vaatteita oli leikellä niitä saksilla anarkistisempaan kuosiin... Ei siinä mitään jos olisikin vain jätetty muuten viimeistelemättä, mutta kun koko helma on leikattu vinoon ja näyttää rotan jyrsimältä. Onkohan siinä tavoiteltu sitä kuuluisaa ns. huoletonta ja hivenen kapinallista vaikutelmaa vaiko perseilty muuten vain? En tiedä, mutta minä olen niin vaikuttunut että mokoma ällötys on viipymättä korjattava. Oi lukijani, varo viimeistelemättömän helman kirousta!

Toinen eksemplaari ovat Moraran housut, joiden halpenemista odotin kieli pitkällä vaikka kuinka pitkään. Kun hinta viimein laski hyväksyttäviin lukemiin, tilasin ne ja sain havaita että likimain kaikki vyölenkit ovat kiinni pelkällä Pyhällä Hengellä (sitähän katolisessa ja hurskaassa Saapasmaassa tietenkin riittää, mutta ei se silti korvaa lankaa ompeluhommissa) ja monessa muussakin kohdassa on huomautettavaa. Se on todella harmi sillä housut ovat suorastaan häkellyttävän mukavat ja pirskaleen hyvän väriset. Siispä tuunautan ne kondikseen, vaikkakin pitkin hampain. Ostoslistalla olisi ollut parit muutkin samanmerkkiset housut, mutta nyt ne on tanakasti yliviivattu. Caveat Emptor!

Ja sitten vielä sananen muista viimeaikaisista hankinnoista. Javier Canas Caramelon maroon-punainen neulepaita on aivan mahtava, Mauro Grifonin likimain säämiskänohut nahkarotsi on justiinsa sopiva asuste silloin kun Suomen kesä näyttää sen viileämmän puolensa ja Frontieran pitkävartiset pehmeästä nahasta valmistetut lenkkarit ovat parhaat autoilukengät ikuna. Niissä on vieläpä kärki- ja kantavahvikkeet kovemmasta nahasta. Kyllä kelpaa survoa kaasua pohjaan! Vielä kun olisi vähän räyhäkkäämpi kaasuteltava kuin 11 -vuotias Rellu...

The Black Leather Jacket

 Mick Farrenin kirjoittama ja koostama mustan nahkarotsin kulttuurihistoriikki julkaistiin ensi kerran jo 1980 -luvulla (tietenkin nahkakansissa) ja sen pohjalta tehtiin myös TV -dokumentti. Nykymuodossaan se on hiukan yli satasivuinen pehmeäkantinen opus. Liikkeelle lähdetään Farrenin henkilökohtaisista muisteloista, niitä seuraa jonkinlainen yleiskatsaus ja sitten edetään Kolmannen Valtakunnan kautta leffasankareihin, bikereihin, rokkareihin, muotimaailmaan ja ties vaikka minne.

Tällaisesta kirjasta on vaikea sanoa, onko se nyt hyvä vai huono ja onko sen arvosana kuutonen vai kasi vai jotain aivan muuta. Jos lukija sattuu itse kuulumaan siihen väestönosaan joka julkisille tai ei-julkisille paikoille lähtiessään mieluiten kiskoo niskaansa edes jonkinvärisen nahkatakin, hän varmasti pitää kirjasta ja sen sisällöstä. Mikään edes puoliakateeminen tutkielma tämä ei ole, mutta toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään haluavan lukea sellaista...

Lienee siis viisainta suhtautua kirjaan tyystin omana tapauksenaan. Sisältö on kyllä jaoteltu kappaleisiin, mutta niiden aiheet tuntuvat menevän välillä päällekkäin. Jonkinlaista kronologiaakin on havaittavissa, mutta lievä poukkoilu ja välillä tajunnanvirtamaiseksi äityvä kirjoitustyyli sotkevat kuvioita. Puolivälin paikkeille edetään melko sujuvasti, mutta loppuosassa homma tuntuu hajoavan käsiin. On pakko myöntää että itse en viimeisen parinkymmenen sivun aikana oikein jaksanut keskittyä tekstiin (tämä seikka saattaa tietysti toimia myös surullisena esimerkkinä allekirjoittaneen keskittymiskyvystä).

Teoksen aihe on jo itsessään niin hankala, että hajoamisen ymmärtää. Joko olisi pitänyt kirjoittaa kymmenen kertaa enemmän tai sitten harjoittaa niin ankaraa tiivistämistä ja karsintaa, että sen myötä kaikki nyt läsnä oleva sympaattisuus ja yrittämisen tuntu olisivat hävinneet. Kirjassa nimittäin on myös vetovoimaa, eikä vähiten loistavan kuvituksen ansiosta. Elokuvista ja muotikuvauksista tms. napattujen pönötysotosten lisäksi on myös kohtalaisen kookas sortimentti aidoista ihmisistä aidoissa tilanteissa otettuja fotoja, jotka pistävät hymyilemään ja nyökyttelemään hyväksyvästi.

Eli ei tämä kirja minun arvosteluasteikollani hylsyä saa, muttei kiitettävääkään. Jos pitäisi summata lyhyesti voisi sanoa vaikka näin: "Paikoitellen ihan helkkarin hyviä kuvia, mutta muuten vähän sekavaa".