Halvennusmyynnit

Traditionaalinen Joulustaselviytymisen Jälkeinen Välipäivien Alennusmyyntiexodus on jälleen suoritettu vain vähäisin henkisin vaurioin ja ostoksin. Jo miltei yhtä perinteiseen tapaan ostin Riksun Modasta yhden parin Meyerin housuja. Normaalihinta oli 109 euroa, alennusprosentti neljäkymmentä ja väri oikein miellyttävän sininen - ei tumma eikä ihan vaaleakaan vaan jotain siltä väliltä.

Sitarissa piti sovittaa yhtä farkkupaitaa, mutta jäi sitten sovittamatta kun siitä puuttui nappi jo valmiiksi. No, ei se mitään - kerran matkoillani olen kohdannut pikkutakin josta napin sijaan puuttui napinläpi. Siitä saankin jännittävän ja vaiherikkaan luvun muistelmiini jotka tulen julkaisemaan käsinkopioituna rajoitettuna painoksena vuoden 2052 tienoilla.

Muita hankintoja on tullut tehtyä tässä pikkuhiljalleen, mutta ne eivät ole olleet niin kummoisia että olisin välittänyt kuvata ja kirjoittaa blogimerkintöjä. Sitäpaitsi ottaisin mieluiten kuvat ulkona, ja se ei nyt näillä keleillä ole oikein inspiroinut... Meltin Potin farkkubleiseri oli kyllä niin mainio hankinta, että sen olisi periaatteessa voinut kuvata ja kuvaillakin. Ehkäpä sitten kun kelit lämpiävät ja sulan tästä ikuisesta syväjäästä.

Tällä hetkellä YOOXissa on yksi Ice Icebergin nahkarotsi jota kyylään kuin varaani vatussia, mutta siinä on vielä aivan liikaa hintaa. Sama koskee pareja bootseja Germaanian Amazonissa, toiset ovat Jo Ghostin (ooo la laa) ja toiset We Aren. Halventukaa, ryöttäät! Daddy needs a new pair of shoes! Or he does not actually need them, but he wants them anyway!

Bangladeshin tehdaspalo

Juu. Se paloi vaatetehdas siellä Bangladeshissa sitten. Ainakin 117 ihmistä kuoli.

Sen nimenomaisen tehtaan omisti pulju nimeltä Tazreen Fashions. Tazreen Fashions puolestaan on osa Tuba Groupia, joka on Bangladeshin merkittävimpiä vaatteiden viennin yrityksiä. Sen asiakkaisiin kuuluvat mm. Walmart, Carrefour ja IKEA. Miettikääpäs sitä, tolvanat, kun seuraavan kerran menette pyhiinvaellusmatkalle IKEAan. Itse Tazreen Fashions valmisti vaatteita Walmartin lisäksi myös hollantilaiselle C&A:lle sekä kanadalaiselle KIK:lle, ymmärtääkseni ja sen perusteella mitä olen mediaa seuraamalla tietooni saanut.

Se on semmoista, muotibisnes. Siinä kuolee ihmisiä. Kuten kaikissa muissakin bisneksissä. Ja kuten kaikki muutkin bisnekset, myös muotibisnes on täysin mätä... Vaikka olenkin vaatteista kiinnostunut herrasmies, niin en minä voi siitä mitään pyhää lehmää ruveta rakentamaan.

Ennen orjat tuotiin sinne missä työ oli, mutta nykyään työ viedään orjien luo. Ja jos nyt 117 orjaa palaa hengiltä niin mitäs sillä on väliä, eihän ne oikeastaan ole ihmisiä ollenkaan, niillä on niin hassut nimetkin. Sanonpahan vaan että jos nyt vaikka siellä Hollannissa tai Kanadassa tai Ruotsissa olisi tapahtunut vastaavaa, niin johan vietettäisiin surupäivää ja presidentin ja pääministerin kanslioista sinkoilisi osanottoja. Ja sitten alkaisi hirveä haloo tehtaiden turvallisuudesta ja perustettaisiin tutkintalautakuntia ja kaikki vannoisivat kyynelsilmin, ettei koskaan enää. Mutta 117 bangladeshilaista? So what, niitähän riittää, eiköhän lähdetä IKEAan.

Mutta toisaalta on muuten niinkin, että nimenomaan muotibisneksessä myös orjat liikkuvat edelleen rajojen yli kohti työtä, joskaan eivät laillisia reittejä. Kun näet vaatteessasi lapun "made in Italy" tai "made in France", niin et voi mitenkään tietää minkämaalainen sen on Italiassa tai Ranskassa tehnyt ja millaisissa oloissa. Hikipajat eivät ole pelkästään eksoottisen idän ja sykkivän Latinalaisen Amerikan erikoisuus. Se joka ei usko, tutkikoon asiaa itse.

Huutavan ääni korvassa

Kirjoitetaanpas välillä tännekin jotakin. Tähänastinen kirjoittamattomuus johtuu yksinomaan siitä, että vaaterintamalla ei ole tapahtunut mitään kovin merkittävää. Muutamia paitoja ja yhdet Faconnablen housut olen hommannut alennusmyynnistä, ja tällä viikolla pitäisi saapua vielä yksi paita sekä vyö.

Jostain syystä tämä talvisesonki on ollut varsin aneeminen, yhtä ankea ja harmaa kuin säätila. Siitä tulikin mieleeni että olen palellut julmetusti... Tällä menolla pidän varmaan untuvatakkia ja ajurinrotsia vielä ensi kesänäkin. Täytyykin muuten todeta, että taannoin alesta ostamani Sweet Yearsin lyhyt untuvatakki oli loisto-ostos. Iltalenkille lähtiessä riittää kun tempaisee sen niskaansa ja raappahousut jalkaan, ja länttää pipon päähän. On mukava kun ei tarvitse laittaa pitkähihaista paitaa tai neuletta tai huivia tai muuta, ihan lyhythihaisella paidalla ja tuolla takilla pärjää hyvin ainakin viiden asteen pakkasessa. Silti se on mukavan kevyt eikä fiilis ole liian topattu.

Ohut paita, lämmin takki- siitä tykkää tämä... ääh, en nyt keksi mitään riimiä tähän kohtaan.

Metsän poika

Paita WESC, YOOXista, hinta 46 euroa.

Huivi Jaipur Man Code, YOOXista, hinta 45 euroa (norm. hinta 112 euroa).

Malli Jani, Suomesta, ei kaupallista potentiaalia.

Kuvat otti Riitta.

Välikausitankki

Se se vaan on sillä lailla että nyt on sitten sesonki vaihtunut ja alennusmyynteihin on vielä pitkähkö ajanjakso. Niinpä vaatetusrintamalla ei olekaan vähään aikaan tapahtunut juuri muuta kuin tarjonnan huolellista kartoittamista... Erityisellä mielenkiinnolla olen vahdannut talvisaappaita, koska ne ovat ainoa kohde johon on suorastaan välttämätöntä investoida.

Ja niitähän kyllä on tyrkyllä, hinnat vain ovat kovia. YOOXissa on parit oikein varteenotettavat ja Saksan Amazonissa samoin. Barracudaa, Momaa ja Airsteppiä ja mitä niitä nyt on. Mutta kun mokomista huudellaan 185 - 450 euron pyyntejä, niin sepäs ei kyllä passaa, se. Olen tässä itseni kanssa päätynyt sellaiseen yhteisymmärrykseen että yli 150 euroa en talvisaappaista ihan heti maksa elleivät ne ole täydellisen ekstraspesiaalit.

Kun kengistä nyt tuli puhe, niin Zalando on näemmä toden teolla rantautunut Suomeen. Se TV -mainos on niin järkyttävän huono kaikessa karmeudessaan että hetken jo harkitsin täydellistä boikottia, mutta olkoon nyt toistaiseksi. Sehän Zalandossa on hyvä puoli että sieltä saa nyt niitä Jo Ghosteja, sano. Ja tällä hetkellä siellä onkin pari kiinnostavahkoa mallia, mutta tuskinpa niistä tulee ryhdyttyä kaupoille. Kesäkenkävalikoima alkaa olla niin hyvällä tolalla ettei se tunnu välttämättä kaipaavan lisäystä.

Olen myös havainnoinut mahdollisesti tarvitsevani uuden nahkarotsin. Minulla on ohut ja kevyt ja lyhyt nahkarotsi ja paksu ja painava ja pitkä nahkarotsi muttei mitään siltä väliltä. Ja semmoiselle olisi käyttöä justiinsa tällaisilla keleillä, kun tuulee ja on viileää muttei vielä varsinaisesti kylmää. Tämä minun asuinpaikkani sijaitsee jumalattoman kokoisten peltoaukeiden välittömässä läheisyydessä ja täällä tuulee useimmiten aivan tolkuttomasti - kun lämpömittari alkaa huidella vain kymmenessä lämpöasteessa, ohuella paidalla ja pikkutakilla ei enää pärjää millään ilveellä. Sitten pitää ängetä neulepaitaa sinne takin alle ja silti palelee, paitsi kun istut autossa ja kiskaiset vielä turvavyön itseäsi kuristamaan, niin johan tiedät miltä Tutankhamonista tuntui siinä vaiheessa kun käärinliinoja alettiin kietoa tiukkaan. Tai siis miltä siitä olisi tuntunut jollei se jo olisi ollut vainaja.

Alea ja hinguntaa

No niin, paikalliset vaatehtimot on jälleen kierretty edullisehkojen riepujen metsästyksen merkeissä. Hyvä uutinen on se että rahaa ei juuri mennyt, huono se että... niin, oikeastaan tuo hyvä uutinen jo summaa huononkin. Moda Laakso ei sentään taaskaan pettänyt, sieltä löytyi jälleen yhdet mainiot Meyerin housut joita ei tietenkään voi olla liikaa. Ne maksoivat viittä senttiä vaille viisikymppiä. Väri nyt ei ollut mistään loistavimmasta päästä kun se oli tummanharmaa, mutta väliäkös tuolla kun laatu ja koko kerran ovat kohdallaan. Ja mukana seurannut vyö on todella staili, kätevää kun ei tarvitse ostella vöitä erikseen.

Olisihan sitä tietysti ollut tyrkyllä paljonkin semmoista kudetta joka oli vähän sinnepäin, mutta ei tässä oikein viitsi alkaa sellaisiin investoimaan. Mieluummin vähemmän ja parempaa kuin enemmän ja huonompaa, sano. Mutta erityiset pyyhkeet ja virtuaalikorvapuustit (läts) täytyy antaa Kappahlille, jonka tarjonta oli entistäkin kehnompaa. En muista olenko jo marissut tästä, mutta jokunen vuosi sitten sieltä löytyi vielä oikein mainioita paitoja ja taisinpa joskus ostaa ihan asialliset farkutkin. Mutta nyt siellä ei enää näytä olevan muuta kuin hirveitä lipareita.

Sen sijaan netin ihmeellisessä universumissa olisi jälleen tyrkyllä vaikka mitä kampetta joista tekisin kauppoja hetimiten jos siihen vain olisi finansiaalisia edellytyksiä. Aivan mahtavat Jo Ghostin solkikengät odottelisivat Saksan Amazonissa ottajaansa ja YOOXissa on tarjolla Roberto Cavallin käärmeennahkarotsi, yyberhienoja Jaipur Man Coden huiveja sekä useitakin upeita paitoja. Voi pirkele, miksei minulla voi olla enemmän rahaa? Minusta tulisi LOISTAVA miljonääri!

Tai no, olen minä aika pätevä alennusten metsästäjäkin, heheh.

YOOX -kokemuksia

YOOXista on nyt tullut tilatuksi sen verran kudetta, että voisi hieman ns. jakaa kokemuksia. Ties vaikka voisi olla jollekin fellow -vaatefriikille hyödyksi.

Mitään pelkkään tilaamiseen, toimituksiin tai palautuksiin liittyviä juttuja en välitä alkaa ruotimaan, niitä on varmasti käsitelty riittämiin muuallakin ja sitäpaitsi ko. mestan sivuilta löytyvät ohjeet lienevät tarpeeksi selkeät jos vain englanti taittuu. Sen voi kuitenkin sanoa, että minulla ei koskaan ole ollut YOOXin kanssa mitään ongelmaa mistään asiasta (muuten olisinkin lopettanut sieltä tilaamisen, minulla kun on tapana äänestää jaloillani ja/tai näppikselläni heti kun joku menee pieleen - se on kerrasta poikki ettäs tiijätte niin).

Ihan ensimmäinen juttu joka YOOXissa tulee vastaan on valikoima. Ja se on VALTAVA. Uutta tavaraa myös saapuu sivuille usein ja sitä tuleekin sitten kerralla paljon, sadoittain tai jopa tuhansittain (eräänä ikimuistoisena iltapuhteena kahlasin läpi miltei 7000 uutta vaatetta, sen jälkeen päässä surisikin normaalia enemmän ja silmät punoittivat kuin mandrillin persaus). Volyymin suuruus aiheuttaa sen että välillä tuotteita löytyy vääristä osioista, joskus kahdella identtisellä vaatteella saattaa olla eri hinta tms., mutta omien havaintojeni mukaan tällaisia virheitä sattuu loppupelissä suorastaan hämmästyttävän vähän. Tuotteiden etsimistä saattaa tosin vaikeuttaa se, että rajat kategorioiden välillä tuppaavat olemaan häilyviä - esim. ihan samat saappaat voisivat hyvinkin löytyä otsikon "ankle boots", "boots" tai "combat boots" alta.

Toinen juttu ovat sitten kokomerkinnät (tämä pätee nyt ainakin miesten puolella, naisten kokomerkintöihin ja käytäntöjen eriävyyksiin en ole perehtynyt ollenkaan). Minä itse olen kotimaisten vaatekauppojen mukaan S -kokoa silloin kun puhutaan takeista ja paidoista, mutta YOOXissapa olenkin ehdoton M. Koot ovat siis merkintään nähden "liian" pieniä. Numeroiden mukaan taas koon 48 paita tai takki on minulle sopiva. Mutta hommaapa hämmentävät entisestään muut mittayksiköt: Joidenkin paitojen koot ilmoitetaan kauluksen mukaan tuumina ja joillain valmistajilla on sitten aivan omat omituiset yksikkönsä. Etenkin espanjalaiset kokomerkinnät aiheuttivat aluksi hieman päänvaivaa, ja samoin ns. Converse -taulukon mukaiset kengännumerot. Kengistä puhuttaessa on tietenkin liikkeellä myös britti- ja jenkkikokoja. Nämä ovat tietenkin sikäli ihan normikauraa että koko 40 on 40 Italiassakin, eikä siinä sen kummempaa. Se kyllä hiukan hämäsi, kun eräs japanilainen designeri ilmoitti kenkienkin koot S-M-L -asteikolla... Mutta kokojen muuntotaulukot löytyvät aina jokaisen tuotteen omalla sivulla olevaa näpykkää klikkaamalla mikäli niissä on jotakin poikkeavaa. Lisäksi ilmoitetaan sekin, jos vaate onkin isompi tai pienempi kuin kokomerkinnästä voisi päätellä ("fits small" tai "fits large").

Kuvia tuotetta kohti on yleensä tasan yksi tai kaksi. Kengät kuvataan tyypillisesti sekä sivulta että päältä, toisinaan on jokin muu kuvakulma. Takit, paidat ja housut on kuvattu edestä ja takaa. Kuvia ei siis ole liikaa, mutta ne saa riittävän isoiksi. Itse pidän tuosta kovasti, sillä tarpeeksi suuri ja tarkka kuva antaa jo jonkinlaisen käsityksen myöskin pintamateriaalista. Esim. kovin liukaspintaisilta lipareilta vaikuttavat takit ja likaantumisaroilta näyttävät kengät on siis helppo hoksata heti. Ja tietenkin on aina hyvä, mitä enemmän yksityiskohtia vaatteesta näkee - siitä voi jo päätellä laadustakin jotakin. Materiaaleista muuten sen verran, että ne ilmoitetaan jokaisesta tuotteesta täsmällisesti. Siitä on ollut iso hyöty, sillä itse en suostu käyttämään aidosta villasta tehtyjä paitoja (kutittavat perhanat) ja suhtaudun varauksella kaikenmaailman synteettisiin materiaaleihin.

Hintataso onkin monipiippuinen juttu. Jotkut tuotteet ovat jo ns. normaalihinnalla halpoja, ja sitten on sitä toistakin äärilaitaa eli monen tuhannen euron hintaisia nahkatakkeja, koriste-esineitä, huonekaluja sun muuta. Suurin osa kuitenkin sijoittuu näiden välimaastoon. Erilaisia alennuskampanjoita on todella usein ja saapuvat tuotteet päätyvät melko nopeasti myytäviksi halvemmalla. Ei siis kannata rynnätä suinpäin ostamaan jos näkee jotakin hienoa, vaan voi harkita ja odotellakin. Ja jos jokin kampe menee sivu suun, sitä ei kannata surra - voi nimittäin olla aivan varma, että jossain vaiheessa tai ehkä jo piankin tyrkylle saapuu jotakin vielä hienompaa. YOOXissa on myös ollut havaittavissa se trendi, että erillisen alennuskampanjan jälkeen hinnat laskevat entisestään. Ja jos on oikein pihi tai jaksaa muuten odotella, niin se odottelu saattaa kannattaa: Lopulta alennusprosentti voi olla suorastaan huikea. Esim. itse maksoin 42 euroa hatusta, jonka lähtöhinta oli siinä 270 euron hujakoilla...

Luulenpa että sellaista yksilöä ei olekaan, joka ei voisi löytää YOOXista jotakin omaan tyyliinsä sopivaa. Paitsi lukumäärältään, valikoima on laaja myös tyylillisesti... Modernia design -huttua on tietysti tyrkyllä runsain määrin, mutta myös tiukan perinnehenkistä ja laadukasta pukinetta löytyy paljon, kunhan vain viitsii etsiä. Valtava valikoima saattaa aluksi lannistaa ja sivut vaikuttaa hieman sekavilta, mutta niiden kanssa pääsee pian sinuiksi ja hakutoimintoja käyttämällä sivuilla pystyy sukkuloimaan todella nopeasti.

Itseäni YOOXissa viehättää eniten löytämisen ilo - edelleen, vaikka vaatevarastoa ei välttämättä tarvitsisikaan kartuttaa. Toisaalta juuri siitä syystä voikin keskittyä niihin kaikkein spesiaalimpiin tapauksiin. Pelkkä bongaaminenkin on mukavaa, eikä tilausta tarvitse olla heti nakuttamassa hullunkiilto silmissä.

Edit: Katso myös http://harlekiinisyndrooma.blogspot.fi/2014/01/yoox-kokemuksia-osa-ii.html

Hankintaa ja vyötärömittaa

Zäbädäi, sanoi entinen mies kun savupiippuun putosi. Niin sitä on vain taas kuulkaas tullut tehtyä jokusia uusia vaateostoksia joista tässä sananen. Merkillepantavaa on erityisesti se, että nyt olen pysytellyt ns. järkilinjalla - siinä määrin kun se nyt näin vinksahtaneen jannun kohdalla on mahdollista, hoho.

Jack & Jonesin pitkä, irrotettavalla hupulla varustettu syystakki sekä Sweet Yearsin lyhyt, niinikään hupullinen untuvatakki saivat kunnian liittyä varusteluettelooni. Nämähän eivät ole mitään hienostelukudetta, vaan ihan ulkoilukäyttöä varten. Molemmat olivat suoraan sanottuna halpoja jo normaalihintaisinakin ja kun päälle lätkäistiin vielä parinkymmenen prosentin alennus, niin kannatti tilata. Ensinmainittu maksoi 52 euroa ja jälkimmäinen 68 euroa. Lisäksi saapui G-Star Rawin "Jeep cap" -tyylinen lippapipo, joka on erittäin kätevä tällaiselle rillipirulle silloin kun on kylmä ja sataapi räpäskää tahi lunta, eli usein. Se kustansi 12 euroa. Ja olipa pakaasissa vielä espanjalaisen Z-Brandin molskihousut, hinta 39 euroa. Lieneekö meikäpojasta tällä vauhdilla tulossa molskifetisisti, vai onko jo tullut... Mutta minkäs teet, kun on niin pirkaleen miellyttävä ja lämmin materiaali se. Todettakoon vielä, että kaikki edellämainitut ovat todella asiallista tekoa ja varmasti vähintään hintansa väärtejä.

Erityisesti housujen kanssa on tässä ollut se tilanne, että on pitänyt aloittaa likimain nollasta. Jokunen vuosi sitten olin nimittäin sellaisessa pirunkurimuksessa, että ruoka ei maistunut ollenkaan enkä saanut nukuttuakaan. Sitten sain tuohon ongelmaan lääkityksen, ja johan rupesi syöminen ja nukkuminen sujumaan! Pikku sivuvaikutuksena paino nousta kihahti hiukan, tai tarkalleen ottaen melko paljon eli reilut (hyvinkin reilut) parikymmentä kiloa. Se on näin pienessä käppänässä jo tuntuva ja näkyvä määrä. Mutta kerrankin oli se tilanne, että suomalaiselle vartalotyypille suunnitellut housut alkoivat pysyä jalassa ilman vyötä!

Lopulta fiilis alkoi olla sen verran hyvä, että saatoin lopettaa lääkityksen. Ja vaikka ruoka upposi yhä ja unikin tuli silmään (hyi), niin paino alkoi laskea. Ja laskea. Ja laskea... Siinä se sitten laski, about vuoden kuluttua oltiin liki tuon 20 kiloa kevyempiä. Eivätkä housut enää pysyneet jalassa.

Kirvestä kiveen etc.

Välillä menee pieleenkin, sekä muutenkin että vaateostoksissa. Esimerkkinä tästä käsiteltäköön kahta viimeaikaista hankintaa, joista ensimmäinen on Gazzarrinin lyhythihainen farkkupaita. Tilasin sen taannoin Italiasta ja ensi viikolla vien Riihimäelle, nimittäin ompelimoon (oli niin halpa etten viitsinyt lähettää takaisin). Jaa että miksikö vien? No siksi, että vaikka se ns. "unfinished hem" eli tyystin viimeistelemättömäksi jätetty helma näyttikin kuvissa ihan mukavalta, niin luonnossa se näyttää varttia vaille hirveältä. Se tuo mieleen henkilökohtaisen punk-aikakauteni, jolloin täysin sovelias tapa muokata kaikkia vaatteita oli leikellä niitä saksilla anarkistisempaan kuosiin... Ei siinä mitään jos olisikin vain jätetty muuten viimeistelemättä, mutta kun koko helma on leikattu vinoon ja näyttää rotan jyrsimältä. Onkohan siinä tavoiteltu sitä kuuluisaa ns. huoletonta ja hivenen kapinallista vaikutelmaa vaiko perseilty muuten vain? En tiedä, mutta minä olen niin vaikuttunut että mokoma ällötys on viipymättä korjattava. Oi lukijani, varo viimeistelemättömän helman kirousta!

Toinen eksemplaari ovat Moraran housut, joiden halpenemista odotin kieli pitkällä vaikka kuinka pitkään. Kun hinta viimein laski hyväksyttäviin lukemiin, tilasin ne ja sain havaita että likimain kaikki vyölenkit ovat kiinni pelkällä Pyhällä Hengellä (sitähän katolisessa ja hurskaassa Saapasmaassa tietenkin riittää, mutta ei se silti korvaa lankaa ompeluhommissa) ja monessa muussakin kohdassa on huomautettavaa. Se on todella harmi sillä housut ovat suorastaan häkellyttävän mukavat ja pirskaleen hyvän väriset. Siispä tuunautan ne kondikseen, vaikkakin pitkin hampain. Ostoslistalla olisi ollut parit muutkin samanmerkkiset housut, mutta nyt ne on tanakasti yliviivattu. Caveat Emptor!

Ja sitten vielä sananen muista viimeaikaisista hankinnoista. Javier Canas Caramelon maroon-punainen neulepaita on aivan mahtava, Mauro Grifonin likimain säämiskänohut nahkarotsi on justiinsa sopiva asuste silloin kun Suomen kesä näyttää sen viileämmän puolensa ja Frontieran pitkävartiset pehmeästä nahasta valmistetut lenkkarit ovat parhaat autoilukengät ikuna. Niissä on vieläpä kärki- ja kantavahvikkeet kovemmasta nahasta. Kyllä kelpaa survoa kaasua pohjaan! Vielä kun olisi vähän räyhäkkäämpi kaasuteltava kuin 11 -vuotias Rellu...

The Black Leather Jacket

 Mick Farrenin kirjoittama ja koostama mustan nahkarotsin kulttuurihistoriikki julkaistiin ensi kerran jo 1980 -luvulla (tietenkin nahkakansissa) ja sen pohjalta tehtiin myös TV -dokumentti. Nykymuodossaan se on hiukan yli satasivuinen pehmeäkantinen opus. Liikkeelle lähdetään Farrenin henkilökohtaisista muisteloista, niitä seuraa jonkinlainen yleiskatsaus ja sitten edetään Kolmannen Valtakunnan kautta leffasankareihin, bikereihin, rokkareihin, muotimaailmaan ja ties vaikka minne.

Tällaisesta kirjasta on vaikea sanoa, onko se nyt hyvä vai huono ja onko sen arvosana kuutonen vai kasi vai jotain aivan muuta. Jos lukija sattuu itse kuulumaan siihen väestönosaan joka julkisille tai ei-julkisille paikoille lähtiessään mieluiten kiskoo niskaansa edes jonkinvärisen nahkatakin, hän varmasti pitää kirjasta ja sen sisällöstä. Mikään edes puoliakateeminen tutkielma tämä ei ole, mutta toisaalta on vaikea kuvitella kenenkään haluavan lukea sellaista...

Lienee siis viisainta suhtautua kirjaan tyystin omana tapauksenaan. Sisältö on kyllä jaoteltu kappaleisiin, mutta niiden aiheet tuntuvat menevän välillä päällekkäin. Jonkinlaista kronologiaakin on havaittavissa, mutta lievä poukkoilu ja välillä tajunnanvirtamaiseksi äityvä kirjoitustyyli sotkevat kuvioita. Puolivälin paikkeille edetään melko sujuvasti, mutta loppuosassa homma tuntuu hajoavan käsiin. On pakko myöntää että itse en viimeisen parinkymmenen sivun aikana oikein jaksanut keskittyä tekstiin (tämä seikka saattaa tietysti toimia myös surullisena esimerkkinä allekirjoittaneen keskittymiskyvystä).

Teoksen aihe on jo itsessään niin hankala, että hajoamisen ymmärtää. Joko olisi pitänyt kirjoittaa kymmenen kertaa enemmän tai sitten harjoittaa niin ankaraa tiivistämistä ja karsintaa, että sen myötä kaikki nyt läsnä oleva sympaattisuus ja yrittämisen tuntu olisivat hävinneet. Kirjassa nimittäin on myös vetovoimaa, eikä vähiten loistavan kuvituksen ansiosta. Elokuvista ja muotikuvauksista tms. napattujen pönötysotosten lisäksi on myös kohtalaisen kookas sortimentti aidoista ihmisistä aidoissa tilanteissa otettuja fotoja, jotka pistävät hymyilemään ja nyökyttelemään hyväksyvästi.

Eli ei tämä kirja minun arvosteluasteikollani hylsyä saa, muttei kiitettävääkään. Jos pitäisi summata lyhyesti voisi sanoa vaikka näin: "Paikoitellen ihan helkkarin hyviä kuvia, mutta muuten vähän sekavaa".

Lendinin paluu

No niin, nämä ovatkin jo sitten toiset Ciro Lendinin mitä ilmeisimmin ihan omin pikku kätösin (hoho) valmistamat menokkaat kunnianarvoisassa arsenaalissani. Eikä sitten väännetä tuosta mitään takamuksia ja napakettuja koskevia humoristisuuksia...

Olen aina ollut tykästynyt kaksivärisyyteen, oli kyse sitten kengistä, vaatteista tai vaikkapa autoista. Värien täytyy tietenkin sointua keskenään ja yhdistelmän on oltava mielenkiintoinen. Ja näissäpä ehdot mielestäni täyttyvät oikein loistokkaasti. Perinnehenkisyys on niinikään ehdoton bonus ja tuo hakematta mieleen Boardwalk Empiren ja Nucky Thompsonin.

Edellisten Lendinien tapaan nämä ovat mallikasta tekoa. Kengät maksoivat 117 euroa ja ovat varmasti Hintansa Väärtit, sen uskaltaa sanoa jo nyt! Kävelytuntuma on kevyt mutta napakka. Kengät näyttävät siroilta (tai Ciroilta) mutta ovat kuitenkin melko pitkät, vain pari senttiä lyhyemmät kuin aiemmin käsitellyt Jo Ghost Positanot tai Vivienne Westwoodit. Kaksivärisyys keventää optista vaikutelmaa melko lailla.

Nämä ovat siitä erikoiset solkikengät, että soljet todella on avattava kun kengät laittaa jalkaan tai riisuu! Mitään venykkeitä ei siis ole. Soljen läpi kulkeva osa on melko ohut ja liukaspintainen ja kun kengät vielä ovat uutuudenjäykät, on kiskottava ihan tosissaan että kiinnityksen saa riittävän tiukalle. Aika ja reipas käyttö tulevat helpottamaan tuota ongelmaa, mutta tällä hetkellä näitä ei tekisi mieli yrittää jalkaansa kiireellä ja pimeässä...

The Trench Book

Ei, kyse ei ole Ensimmäisen Maailmanrähinän juoksuhautasodankäynnistä (vaikka se asiaa vahvasti sivuaakin) vaan Nick Foulkesin yksityisetsivien, tyyliniekkojen, itsensäpaljastajien ja monien muidenkin kunnianarvoisten ryhmien suosiman vaatekappaleen eli trenssitakin historiaa käsittelevästä teoksesta.

Jykevä ja kaikinpuolin laadukkaan oloinen opus sisältää sekä tekstiä että varsinkin kuvia. Ensinmainittua ei ole mitenkään huikean paljon, mutta kuitenkin aivan riittävästi tarjoamaan mielenkiintoisen katsauksen trenssin alkutaipaleeseen ja muodonmuutokseen sotilaiden ja naparetkeilijöiden suosimasta välttämättömyystarvikkeesta muoti-ikoniksi. Sillä trenssi on todellakin ikoni - yksikään muu vaate ei ole pysynyt ns. pinnalla yhtä pitkään.

Historiallinen aspekti onkin kirjassa kaikkein parasta. Teos tarjoaa mielenkiintoisia anekdootteja mm. brittiarmeijan luutnantista ja kersantista jotka jäivät 1. maailmansodassa henkensä velkaa Aquascutum -trensseilleen, sekä työolosuhteista joissa takkeja valmistettiin 1800 -luvulla. Tuolloin eristävänä materiaalina käytettiin luonnonkumia, ja sen huurut aiheuttivat vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. Foulkesin mukaan tehtaissa saattoi usein nähdä käsiään villisti räpytteleviä työläisiä, jotka kuvittelivat höyrypäissään olevansa lintuja ja pyrkivät lentoon... Kumin käytön vuoksi alkuperäiset trenssit myös haisivat kammottavilta, eikä niiden käyttäjiä aina tahdottu päästää liikennevälineisiin.

Myös kuvituksesta löytyy paljon historiallista materiaalia. On vanhoja mainoksia sekä valokuvia autokilpailuista ja taistelukentiltä. Nykyaikaa puolestaan tarjoavat upeat leffastillit sekä lehtien yms. käyttöön napatut otokset. Ne olisivat olleet julkaisun arvoisia ilman tekstiäkin!

En mene väittämään tätä miksikään pakkohankinnaksi, mutta tuskinpa vaatetuksesta tosissaan kiinnostunut yksilö myöskään tulee ostostaan katumaan. Sen verran tyylikäs paketti on kyseessä.

Mainittakoon vielä, että omasta garderoobistani löytyy tällä hetkellä viisi takkia jotka voidaan laskea vähintään trenssin lähiperillisiksi (tosin yhtään vyöllä varustettua ja raglanhihaista ei ole, mutta eiköhän sekin puute vielä korjaannu). Ja itselleni sanasta "trenssi" tulevat ensinnä mieleen Bob Marleyn biisi "Trench Town rock" (vaikka tuo Trench ei viittaakaan takkiin tai juoksuhautaan, vaan entisen maanomistajan sukunimeen) sekä Stephen Kingin pienoisromaani "Kirjastopoliisi", jonka nimihenkilöä ei varsinaisesti voida syyttää ylenmääräisestä finessestä paitsi takkivalintansa osalta.

Diipa ja daapa

No terve taas, näpäkärsät. Tänäänpäs kuulkaas saapuikin YOOXista puketti sisältäen kahdet (2) Marcel Cerdan Heritagen oleilupöksyt sekä Homam -merkkiset hansikkaat. Ensinmainittujen hinta oli siinä parinkympin hujakoilla per se ja käsineet kustansivat 49 rahayksikköä. Onhan se paljon, mutta siinä oli sentään tasan 100 euroa alennusta! Enpä olekaan ennen ostanut hansikkaita jotka saapuvat minikokoista kenkälaatikkoa muistuttavassa boksissa takuutodistuksen kera... Eikä siinä mitään, hienot ovat hansikkaat. Hyvä se on olla yhdet semmoisetkin jotka eivät lemua bensalta ja joissa ei ole sikarin aiheuttamia palojälkiä (polttelen usein talvisin hanskat kädessä, räpyläni kun palelevat äärettömän herkästi).

Ja sitten muuta hölinää. Amazon.de -osoitteesta on näemmä nykyisin saatavissa Bernert Cöllnin kenkiä psykedeelisine ja vähemmän psykedeelisine kuviointeineen. Hinnat pyörivät siinä 200 euron molemmin puolin. Myös We Arelta on saapunut samaan puljuun ihan tyylikkäitä uutuuksia, mikä ilolla merkille pantakoon. Mutta nuo Bernert Cöllnit kyllä kiinnostaisivat, jo ihan kokeilumielessä... Noilla hinnoilla en vain viitsi lähteä testimään.

Olen tässä hoksannut harkitsevani toisen nahkarotsin teettämistä ajurintakin lisäksi. Sellaista joka olisi yksirivinen ja vähän kevyempi, kevät- ja kesäkeleille sopiva. Mutta pitää nyt miettiä vielä. Ja harkita. Ja fundeerata. On niin paljon yksityiskohtia kelattavaksi ihan väristä alkaen. Musta? Vihreä? Mustavihreä?Millaiset taskut? Millaiset hihansuut? Kuinka pitkä? Melkein polveen astiko? Vai pitäisikö olla lyhyempi?

Siinä sitä on, sano.

Jo Ghost 1127

Nämä olivat ainoat Saksan Amazonissa tyrkyllä olleet syyssesongin JouGoustit, joiden ostoa ryhdyin fundeeraamaan siinä vaiheessa kun hinnat alkoivat pudota. Viimein virtuaalihintalappu sitten näytti riittävän pientä lukemaa (eli tipahdus oli suurinpiirtein 350 eurosta hiukan yli sataseen) ja laitoin tilauksen menemään.

Käytännöllisyys oli ja on näiden suhteen huomattavasti ulkonäköä tärkeämpää. Saapakset ovatkin jo ehtineet liota suomalais-ugrilaisessa kuravellissä sen verran moneen otteeseen, että ovat ns. lunastaneet paikkansa. Korkea kanta pitää huolen siitä että lahkeet eivät likaannu, pohjat eivät luista liukkaammallakaan pinnalla ja kengät ovat muutenkin vähintään riittävän jämäkkää tekoa. Jo Ghostin saappaiden kovapohjaisuudesta on toisinaan kuulunut valitusta ja on tosiasia, että mukavimmasta päästä nämä eivät ole. Painoakin on melkoisesti ja pintamateriaali on todella jäykkää. Mutta jos on kokemusta esim. kunnolla tehdyistä prätkäbootseista tai hiukan järeämmän luokan maihareista, niin kyllä näidenkin kanssa tulee toimeen. Etenkin kun tiedossa on se, että tällaiset kengät vain paranevat vanhetessaan.

Negatiivisena puolena on mainittava se, että mitkään talvisaappaat nämä eivät ole. Pikkupakkasella kyllä pärjää mainiosti, mutta varsinaisilla talvisäillä alkaa varmasti tulla äiteen villasukkia ikävä, jos pitää kovin pitkään kärvistellä ulkosalla.

Purnattakoon vielä lopuksi, että olisivat nyt siellä Jo Ghostin aivoriihessä voineet keksiä näinkin persoonallisille kulkimille hiukan värikkäämmänkin nimen kuin pelkän numerosarjan. Mitenkäs olisi ollut esim. "Brasskicker", "He-Man" tai "Armas Pazkiainen"?

Sieltä täältä

Nyt ei ole tullut tehdyksi mitään hankintoja, mutta pientä vaatetusaiheista pulaamista ja funtsittavaa on silti riittänyt.

Ensinnäkin on ollut hiukan fiksailtavaa, housujen lyhennystä ja muuta. Juuri tänään vein ajurintakkini korjaukseen - siinä kun oli valmistusvaiheessa sattunut pikkuinen moka. Yhtä nappia kiinnitettäessä oli vuori jäänyt väliin siten, että vasemman povitaskun käyttö oli mahdotonta. Joten eipä siinä muuta kuin nappi irti, kangas pois välistä ja nappi takaisin. Myös villakangastakeistani iäkkäin kaipaa huolenpitoa, sillä sen vuori on hiukan revennyt (vasemman povarin kohdalta sekin, muuten). Kannattaapi korjauttaa, sillä takki on vielä muuten hyvässä kuosissa ja yksi suosikeistani. Sillä on vielä vuosien palvelus edessään, sano!

Sen sijaan vähintään yhtä hyvin palvelleet Sievin Soft Solid -saappaat alkavat olla maallisen avun ulottumattomissa. Niiden pohjat ovat aivan muusina ja toisesta vetoketjusta irtosi vedin. Siihen värkkäsin kyllä omatekemän patentin, joten jäljellä olevat talvikelit mennään vielä ihan hienosti. Seuraavaksi talveksi pitää sitten jo ostaa uudet.

Taannoin tilaamani Gian Bertonen molskihousut ovat osoittautuneet loistohankinnaksi. Ne ovat helkkarin hyvän näköiset ja ennenkaikkea mukavat ja lämpimät olematta kuitenkaan liian hiostavat. Se on hienoa se! Jos aiot talvikelissä polskia, niin pue ylles molskia!

YOOXiin on tullut tuhatmäärin uutta vaatetta ja kenkää. Erityisesti kenkäosastolla on moniaita kiinnostavia tapauksia, etenkin Q-Bitin käärmeennahkanilkkurit ovat mahtavia! Kitupiikin luonteeni ei vain ole ainakaan vielä sallinut tilauksen tekemistä. Kenkien lisäksi tyrkyllä on myös paljon todella hienoja farkkuja ja vöitä.

Sakemannien Amazoniin oli puolestaan saapunut valikoima uusia Jo Ghostin kenkiä. Se oli yllätys, sillä edellisetkin tuppasivat jäämään myymättä ja nyt niitä tyrkytetään hurjin alennuksin. Olin jo varma, etteivät enää koskisi Jo Ghosteihin kepilläkään... Pitää muuten ihmetellä, miksi ne eivät ole menneet kaupaksi? Oliko talvisesongin valikoima sittenkin hiukan... hmm, tylsähkö? Käärmeennahkaiset bootsit ja parit muutkin eksoottisemmat mallit kyllä menivät, mutta paljon on jäänyt jäljellekin. Kevätmallistossa onkin sitten jo muutamat sen verran makeat kengät, että jos niitä päätyy alennuksiin niin siivoan takuulla pois kuleksimasta!

Carlo Ventura

Nimi saattaa tuoda mieleen (ja tuokin, ainakin minun mieleeni) jonkun Ö -luokan aikuisviihde-elokuvien "näyttelijän", mutta kengät ovat siitä huolimatta melkoisen hienot. Ja hintakin oli niin maltillinen, ettei tarvinnut odotella alennuksia... Taalainmaalla vastaavista Carlo Venturan jalkineista pyydellään yli neljääsataa rahayksikköä, mutta nämä irtosivat 125 eurolla.

Huomionarvoisin seikka on se että näissä on kumipohja, mikä on näillä leveysasteilla paikoitellen hyväkin juttu. Pohjan jämäkkyydestä huolimatta kengät ovat todella kevyet ja niiden nahka on vielä pehmeämpää kuin jokunen merkintä sitten käsitellyissä Vivienne Westwoodeissa. Muotoilusta voidaan tietysti olla montaa mieltä, kaikki eivät näistä "square toe" -mallisista tykkää, mutta nämä eivät näytä mitenkään kömpelöiltä.

Ainoa esteettisesti kyseenalaisehko seikka on se, että pohjan kumimateriaali on taivuteltu suojaamaan myös kengän kärkeä. Kun noita autoaiheisia vertauksia on tullut usein käytettyä, tuosta tulee mieleeni urheilubiili johon on lätkäisty amerikkalaisen standardin mukaiset turvapuskurit, siten kuin 70 -luvulla oli tapana. Mutta eiköhän tuon vähemmän viehättävän yksityiskohdankin siedä, sillä pysyvätpä kärjet sitten hyvässä kuosissa - kunhan törmäys ei tapahdu kovin suuressa vauhdissa...

Ikonit ja inspiraatiot

Andy McCoy, Sid Vicious, Ian Astbury, Slim Jim Phantom, Wattie Buchan, Cisse Häkkinen, Johnny Winter. Tuossa nyt jokunen nimi joiden tyyliä (tai tyylittömyyttä) tuli apinoitua silloin kun etsin itseäni musiikkipohjaisista alakulttuurilokeroista. Ei tosin mitenkään kronologisessa tai muussakaan järjestyksessä, paitsi satunnaisessa...

No, en löytänyt itseäni mistään lokerosta ja sittemmin olen genrehuorauksen lisäksi luopunut monista muistakin kyseenalaisista tavoista, kuten esim. aurinkolasien käytöstä pilvisellä säällä, paidan tunkemisesta housuihin sekä hattuun tahi muuhun päähineeseen pukeutumisesta sisätiloissa. Ja sen lisäksi olen tietenkin ihastunut Karjuvaan Kaksikymmenlukuun, siis noin ikäänkuin henkis-platonis-esteettisellä tasolla.

Mokoma villitys (tai onko se nyt enää niin villityskään, kunhan vain on jotakin) sai alkunsa joitakin vuosia sitten kun aloin perehtyä mykkäelokuvaaikakauden leffatähtösiin, erityisesti Louise Brooksiin. Vähitellen kiinnostuin myös aikakauden musiikista, kuvataiteista, arkkitehtuurista ja muustakin kulttuurista - siis muustakin kuin amerikkalaisesta, erityisesti Weimarin Saksa osoittautui erityisen kiehtovaksi. Taidehistoriaa tutkiessani löysin Otto Dixin ja ns. Neue Sachlichkeit -suuntauksen ja se oli sitten varmaankin se likilegendaarinen viimeinen niitti.

Miten tuo kaikki sitten on liitettävissä vaatetukseen? Ei suoranaisesti mitenkään, vaan kyse on pikemminkin tietynlaisesta yleisfiiliksestä. Jos jokin vaatekappale tuo jostain syystä mieleen vaikkapa Tamara de Lempickan maalauksen, Delahaye- tai Bugatti -merkkisen auton tai siinä on hiukankin Art Deco -henkeä, niin ehkäpä tykästyn siihen niin että olen valmis maksamaan siitä voidakseni pukeutua siihen julkisilla tai vähemmän julkisilla paikoilla.

En siis varsinaisesti YRITÄ pukeutua 20 ja 30 -lukujen tyyliin, ja repertuaarissani on paljon vaatteita jollaisia ei siihen aikaan käytetty. Mutta siitä huolimatta tuo aikakausi tarjoaa ne suurimmat inspiraatiot ja innostuksen lähteet, eikä pelkästään pukeutumisen suhteen. Toisaalta jos puhutaan nimenomaan pukeutumisesta, ko. ajan tyylissä on se hyvä puoli että se on... niin, jokseenkin ajatonta. 20 -luvun tapaan pukeutunut henkilö ei nykyisinkään ihan helposti näyttäne ajastaan jääneeltä reliikiltä (retrosta tai kitschistä puhumattakaan), mutta toisaalta sulautuu mainiosti ties kuinka vanhojen tyylihuonekalujen täyttämään interiööriin eikä vaikuta koomiselta hiukan uudemmankaan ajopelin ratissa.

PS. Laitoin tuon kuvan lisukkeeksi, koska se tuntui sopivan aiheeseen. Piirsin sen muistaakseni tammikuussa 2009. Auton esikuva on Hispano-Suiza J12, leidille löytyi malli nettiin skannatusta 20 -luvun muotikatalogin kuvasta, palmun latinankielisen nimen olen autuaasti unohtanut ja loppu on ns. omasta päästä.

Naaman kampaamisesta

Jokainen ulkoasustaan huolehtiva mies (ja varmaan jokunen nainenkin) joutunee lujasti harkitsemaan, mitä tehdä pärstässä kasvaville karvoille. Ajellako kaikki veks? Tai entäpä parta? Kokoparta vai pukinparta? Hampsteripulisongit? Himonussijan viikset?

Siinäpä sitä on miettimisen aihetta, sano. Itse en yleensä ole järin kokeilevaista sorttia, mutta turpakasvuston suhteen olen kokeillut lähes kaikkea. On ollut Fittipaldi-pulisonkeja, gigoloviiksiä ja amish-tyyppistä partaa ja ties mitä muuta. Kunnollinen reuhottava kokopartakin on ollut, nimittäin silloin kun olin yleisen flegmaattisuuden vallassa. Oli vain helpointa jättää parta kokonaan ajamatta.

Parranajo on muutenkin ollut minulle aina erittäin vastenmielistä hommaa. On suorastaan inhottavaa raapia pärstäänsä terävillä kaapimilla tai särisevää ääntä erittävillä laitteilla. Parta myös kasvaa tolkuttoman nopeasti ja on niin karkeaa, että sitä on syytä olla taltuttamassa todella usein ettei homma mene toivottomaksi.

Toisaalta ihmissusimaisen nopeasta karvankasvusta on kuitenkin ollut se hyöty, että ulkomuotoaan saa muuteltua todella nopeasti mikäli haluaa. On siis ollut mahdollista kokeilla eri tyylejä nopealla aikataululla! Siitä huolimatta en ole vieläkään löytänyt sitä ominta tyyliäni, sellaista joka olisi soveliaan näköinen mutta niin helppohoitoinen että sitä jaksaisi ylläpitää. Nyt olen jälleen saapunut pisteeseen jossa parranajo sylettää oikein reippaasti, ja olen ajatellut palata amish-tyyppisen naamakasvuston pariin ainakin joksikin aikaa. Minusta amishien viiksetön partamalli on jotenkin perverssillä tavalla hieno. Olen myös ymmärtänyt että heidän viiksettömyytensä johtuu siitä, että amishien mielestä nuo nenän alla sijaisevat räkäjarrut ovat liian militäärihenkisiä heidän rauhaarakastavalle elämäntavalleen sekä habitukselleen, ja siitä johtuen ne on ryhdytty ajelemaan pois. Tuo ajattelutapa sopii oikein hyvin myös meikäläiselle sivari-isänmaanpetturille ja antaumukselliselle establishmentin pilkkaajalle.

Liitänpä piruuttani tähän mukaan omakuvan jonka maalasin helmikuussa 2009. Siinä on sitä laiskan miehen lookkia, eli sänkitukkaa ja risupartaa.

Pikku lisäys: Niin, kenelläkö sitten on tyylikkäimmät turpajouhet? Kaikki kunnia Joulupukille, Kilmisterin Lemmylle ja ekstravaganttien viiksien vaalijoille, mutta ehdoton kärkinimi tällä listalla on bassovirtuoosi Leland Sklar. KVG, jos et usko!

Italialainen Standardiapina

Vaatteiden tilaaminen netistä on tietysti aina vähän riskipeliä, mutta vaikka rikoo onkin riskillä ruma, niin tähän asti kaikki on mennyt aika hyvin kohdalleen. Muuten vaan typeriä ostoksia on tietysti tullut tehtyä, mutta noin niinkuin sikäli että vaate olisi ollut väärän kokoinen.

Kuvassa (thanx Riitta) esiintyvän takin kanssa tuli kuitenkin pikku probleemi. Se oli ja on muuten täysin passeli, mutta hihat olivat omituisen pitkät! Mieleeni tulivat 1970- ja 80 -luvun autolehdet, joissa italialaisten autojen koeajojen yhteydessä naamailtiin ns. ISA -normista (= Italialainen Standardiapina). Tuon aikakauden italopeleissä kun ongelmana oli usein se, että ajoasento vaikutti olevan suunniteltu poikkeuksellisen pitkäkätisille ja lyhytjalkaisille yksilöille...

Niin, takki on merkkiä Straf ja todellakin italialaista tekoa. Tai nykyäänhän ei tietenkään voi tietää minkämaalaiset sen ovat Italiassa tehneet, mutta kuitenkin. Kiikutin sen riihimäkeläiseen ompelimo Siistikkiin ja siellä gorillamaiset hihat lyhennettiin taidokkaasti sekä edullisesti Minun Ylhäisyyteni mittoihin. Ja muutenhan takki on mahtava: Se ei ole täyttä villaa vaan mukana on 30 prosenttia polyesteriä. Oikein miellyttävä materiaali, joka on suhteellisen kevyttä eikä kerää niin innokkaasti hiuksenpätkiä ja muita roskia itseensä kuin puhdas villakangas.

Olen pitkään tykännyt näistä ns. kaksirivisistä takeista. Ne saa ylös saakka kiinni, ja tässä on vielä kauluksessa koukkumainen härpäke jonka avulla takki sulkeutuu tarvittaessa napakasti miltei leukaan saakka kylmyyttä torjumaan. Voisi luulla että näin pitkä kaapu olisi autoillessa hankala mutta eipä ole: Leikkaus on hartiaseudusta niin väljä, että edes meikäläistä kyttyrähartiaa ei ahista. Minulla on monta pitkää takkia, ja tämä on niistä ehdottomasti kaikkein mukavin.

Nappeihin liittyy jälleen (kuten taannoin käsitellyn Genti -pikkutakin yhteydessä) nurinan aihetta. Ne ovat nimittäin nahkaa ja niissä on metallinen reunus antamassa ryhtiä. Muuten hyvä juttu, mutta ko. rinkula ei aina istu tiiviisti ja yksi niistä tipahti jo ensisovituksessa. Pari tippaa kontaktiliimaa auttoi siihen ongelmaan, mutta takissa on PALJON nappeja ja potentiaalisesti irtoavia renkaita... Onneksi hihojen lyhennyksen yhteydessä nappimäärä väheni neljällä ja sain varaosia, nyt saa jokunen rengas mennä hukkaankin.

Riskeistä puheenollen, tilasin muutamat julkisilla paikoilla käytettäviksi tarkoitetut housut kun kerran niitä oli halvalla tyrkyllä (yhdet molskikankaisetkin). Tähän mennessä en ole oikein uskaltautunut housuja tilaamaan mutta katsotaanpa nyt millaisia sieltä tulee, voipi hyvinkin olla että ainakin joidenkin kanssa joutuu oijustamaan jälleen ompelimoon.